Pakanallista Joulua

Joulu tulee sanasta "Jul" (Jule), joka tulee samasta sanasta kuin ruotsin "hjul", rengas, kehä eli kehrä. Kysessä on pakanallinen auringonkehrän ja aurinkojumalan juhla.

Aurinkojumala Baal Marduk oli dualistinen jumaluus, jota Babyloniassa kuvattiin ja palvottiin, paitsi auringon hahmossa ja miehisen hedelmällisyyden jumalana fallisine symboleineen, myös manalan ja kuoleman jumalana, eli punaihoisena, pukinsarvipäisenä, pukinsorkkajalkaisena hahmona.  Joskus Baal kuvattiin joskus myös pukkipäisenä, mitä perua on ns. Baphomet-hahmo. Pukki-hahmo liittyi sekä miehiseen hedelmällisyyteen että ”alakerran isännän” rooleihin. Suomalainenkin joulupukki on alkujaan tätä perua.

Babylonialaiset uskoivat, että syyspäiväntasauksen aikaan Baal painui manalaan, ja että talvipäivänseisauksen, ”Auringon syntymän” aikaan, kun päivä alkoi pidetä, Baal ilmestyi manalasta maan päälle nimenomaan pukkihahmossaan liikkumaan, ja häntä piti lepytellä. Jos hänelle uhrattiin, hän jakoi lahjoja, hedelmällisyyttä, siunauksia, suojelusta, jne. Jos taa ei, niin hän suuttui, ja tuli kirouksia ja onnettomuuksia. Tästä syystä joulupukki toi ennen kilteille lapsille lahjoja, pahoille hiiliä ja piiskoja.

Babylonialaiset juhlivat joulua ”Auringon pojan”, Tammuksen syntymäpäiväjuhlana. Baabelin uskonnossa jumaliston ydintriadin muodosti kolminaisuus: isä Baal, äiti Astarte, ja Auringon poika Tammus. Taustalla on tarina kuningas nimrodista, joka saattoi raskaaksi äitinsä Semiramiksen, josta syntyi insesti seurauksena Tammus-poika. Joulu oli paitsi Tammuksen syntymäpäivä, myös hänen isänsä Baalin juhlapäivä. Roomalaiset palvoivat Tammusta Saturnuksen nimellä. Tästä syystä he juhlivat 25. joulukuuta Saturnalia-juhlaa – Auringon pojan syntymää juhlittiin riehakkaalla karnevaalilla, jolloin ylensyötiin, ryypättiin, rällästettiin ja elosteltiin minkä kerettiin. Tästäkin näkee paljon heijastumia meidän joulu- ja varsinkin pikkujouluperinteissämme.

Viikingit uskoivat, että jumalat asuivat pohjoisnavalla, missä sijaitsi Valhalla. Amerikkalaisen perinteen Joulupukin kotipaikka on tätä perua. Babylonialaisen esikuvansa mukaan kerran vuodessa, talvipäivänseisauksen aikaan, Baal - eli viikinkiläisittäin Thor - lähti katsastamaan maailmaa, lentäen pukkien vetämillä vaunuilla pilvissä. Thorin uskottiin vierailevan taloissa tullen sisään savupiipusta. Jos hänelle oli tulisijan reunalle jätetty uhrilahjana maitoa ja leipäsiä, hän siunasi talon, saattoi jättää lahjankin tulisijan reunaan ripustettuun pussiin. Jos ei, niin taloa kohtasi jumalan viha ja kirous, tai lievimmillään vain suojattomuus kaikkea pahaa vastaan. Näin viikinkien uskomukset heijastelivat babylonialaista esikuvaansa, samoin kuin nykypäivän Joulupukki.

Jouluna olohuoneen nurkassa seisoo Joulukuusi. Se on alkujaan fallos-symboli. Tämä obeliski eli "Auringon patsas", millä nimellä Vanha Testamentti sen tuntee, edustaa mainitun auringon ja miehisen hedelmällisyyden jumalan penistä, mainostaen hänen hedelmällisyyttään sekä esittäen "Hyvän ja pahan tiedon puuta", jonka ympärille on kiedottu paratiisin käärme (serpentiini tarkoittaa käärmettä), josta riippuu "paratiisin omenoita". Tämä joulupuun l. joulukuusen perinne tulee sekin siis Babyloniasta. Ikivihreä havupuu kuvaa juuri hedelmällisyyttä. Babyloniassa uskottiin, että ikivihreä puu symboloi auringon pojassa, Tammuksessa, henkiin herännyttä ja ihmiseksi inkarnoitunutta auringonjumala Baalia. Tästä syystä Tammusta kutsuttiin nimellä ”Baal Berith” eli ”Kuusipuun herra”. Ja niin lapsoset laulelivat kuusen juurella ylistystä syntyvälle Auringon pojalle, ja vieraaksi tervetulleeksi toivotettiin ”kuolleista nouseva” pojan isä Joulupukin hahmossa.

Joulukinkkukin on alkujaan babyloniasta lähtenyt perinne. Sika oli Baalin uhrieläin, ja talvipäivän seisauksen aikoihin oli tärkein uhriaika. Tällöin kaikkien piti osallistua sikauhrin lihan syöntiin, ja näin osallistua samalle yhteysaterialle Baalin kanssa, ja tulla osalliseksi jumalan oletettavasti tarjoamista siunauksista: hedelmällisyydestä, hyvinvoinnista, jne. Ja olut on muuten ollut jo ammoin aurinkojumalan uhrijuoma. Voi niitä jotka näin eivät tehneet. Aikoinaan juutalaisia, jotka kieltäytyivät syömästä Baalin uhrisikaa, tapettiin siitä hyvästä.

Ennen uskottiin myös, että joulun aikaan jumalten ohella myös kaiken maailman pahat henget olivat liikenteessä. Tämä uskomus kummittelee joulutonttuperinteen takana (ei pidä sekoittaa saunatonttuihin, yms ).  Uskomusten mukaan kun alkujaan kun nämä pikkupirut, jotka tulivat manalasta pukki-isäntänsä edelläkävijöinä, eivät kurkkineet ikkunoista hyvät mielessä. Jos taloissa ei oltu tehty jouluvalmisteluja uhriruokineen, sana kiiri Baalille, joka kirosi tällaiset kodit. Tonttuperinteen taustan tuntien ei ole sattumaa, että tontuilla on päässään päähine, joka muistuttaa ns. fryygialaista myssyä, joka aikoinaan Vähä-Aasiassa kuului Mithras-kultin seuraajien eli auringonjumalan pojan palvojien tunnusmerkkeihin.

Olkipukit ovat skandinaavinen perinne, jossa välittyy vanhempi pakanallinen uhriperinne. Skandinaaviuskonnossa ne yhdistettiin Thorin vaunuja vetäneihin pukkeihin, mutta ne olivat olemassa juuri tonttuja eli piruja varten. Ihmisten sijasta nämä jouluaikaan liikkuvat pahat henget menivätkin olkipukkeihin ja talo sekä ihmiset säästyivät niiltä. Niistä päästiin sitten eroon kun ne joulunajan jälkeen poltettiin pihan laidalla tunkiolla. Uskonnollisesti kyseessä on samantyyppinen funktio kuin Vanhan Testamentin uhrilakien ns. Azazelin pukeilla, eli syntipukeilla. Juutalaisessa perinteessä kun avoimesti rinnastettiin Baal eli Azazel pukinhahmoisine manalan ja kuoleman jumalan rooleineen Saatanaan.

On muuten laskettu, että Jeesus Nasaretilainen syntyi Syyskuun 11. päivän tienoilla. Alkukristityt eivät luonnollisestikaan juhlineet joulua, koska se oli pakanallinen juhla, eivätkä edes Jeesuksen syntymäpäivää, sillä syntymäpäivien juhlinta ei kuulunut juutalaiseen perinteeseen, josta kristityt ammensivat, eikä Jeesus missään vaiheessa käskenyt sitä mitenkään juhlia. He kuitenkin muistelivat Kristuksen syntymää kevättalvella Maaliskuussa.

Kristillisen kirkon osalta asia muuttui melko pian sen jälkeen kun auringonpalvoja ja feikki-kristitty keisari konstantinus oli luonut uuden valtiouskonnon yhdistämällä kristinuskon roomalaiseen aurinkokulttiin. Vuonna 354 Rooman piispa Julius I määräsi, että ”Kristuksen syntymäpäivää” piti juhlia, ja vieläpä pakanallisena auringon pojan syntymäpäivänä 25. joulukuuta, Roomalaisten Saturnalia juhlan aikaan.

P.S. 9.12.

Lukekaapa myös tämä: http://kaarle.puheenvuoro.uusisuomi.fi/54376-joulun-perinteet